Tätä päivää ei voi kuvailla kovinkaan monella sanalla. Se on ollut kiireinen, ahdistava ja lamaannuttava. En tiedä milloin olen alkanut huomaamaan pieniä epäkohtia elämässäni. Olen liian kiltti, minkä takia minua saa pompotella miten halutaan. Ennen hyväksyin sen, ajattelin että toisella on kuitenkin vain huono päivä. Ihmisrakkaus (siitä otsikko) olikin minulle hieman huono asia. Jo monta vuotta opettajani on riepotellut minua mielialojensa mukaan. Olen saanut lähteä monta kertaa tunnilta itku kurkussa, joskus olen purskahtanut itkuun heti luokasta päästyäni. Eilen aloin miettimään, haluanko todellakaan enää soittaa pianoa, onko siinä enää mitään iloa minulle itselleni. Opettajan vaihtaminen tai vapaaseen säestykseen siirtyminen olisivat vaihtoehtoja. Mutta, koska tietenkin ajattelen ensin toisten tunteita, ajattelin kuinka raskaasti soitonopettajani ottaisi sen. Hyvähän se on ajattella toisten tunteita, mutta tuo alkaa kuulostaa liikaa pahoinpidellyn vaimon ajatukselta. Miten siis saisin muutettua ajatusmaailmaani, jotta ymmärtäisin että juuri minä olen tärkeä, minä olen ainutlaatuinen?
On toki muutkin pompotelleet minua. Ystäväni ala-asteella, jolloin he saivat 10-vuotiaan tytön ajattelemaan hyvin synkkiä asioita ja myös inhoamaan itseään. Onneksi löysin hyviä, reilua ystäviä, mutta liian pitkään olin joidenkin kynnysmattona. Ihastukseni ovat riepotelleet minua mielensä mukaan, valehdelleet päin naamaa ja saaneet minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi. Ja minä en ole huono ihminen.
Tänä iltana siis lupaan itselleni, etten enää koskaan, en missään tilanteessa anna kenenkään kohdella minua huonosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti